Sydän puhdasta multaa, täällä mistä me tullaan ei pöytään expressoo tuu, vaan kahvii ja pullaa Ja mä teen niinku lupasin, näytä mistä oon kotosin en voi mun juuria mullasta irroittaa…
Istutaan pihakeinuun ihan kahdestaan katsotaan kun aurinko mailleen painuu metsän taa
Kun olin pikkutyttö, näin toisinaan painajaisia että minut viedään kotoa pois. Aamulla heräsin hikipäässä ja tajusin että se oli vaan unta. Jo silloin tiesin ja tunsin että paikkani on Täällä. Kotitilalla jatkamassa tätä meidän suvun perintöä osaltamme. Itsestäni on sydäntä raastavaa ajella tuolla ihanilla pikkukylillä, missä toinen toistaan hienommat vanhat talot ovat tyhjillään, pihat pusikoituneet, katot romahtaneet. Ja jos sillä hetkellä on aikaa, saatan pysähtyä ja miettiä että mitä kaikkea siinä pihassa on tehty. Siellä on ollut muutama lypsylehmä, jotka ovat tuottaneet maitoa ja myöhemmin antaneet lihaa. Kanat ovat käyskennelleet pihalla ja perunapellot tuottaneet satoaan. Olen varmaan mieleltäni hyvinkin vanha sielu ja aika takapajunen monessakin asiassa, mutta sitä rauhallista elämää kaipaan.
Jotenkin tuntuu että maaseutu alkaa pikkuhiljaa heräämään uudestaan eloon, ja arvostetaan sitä mitä meillä on joskus ollut. Mistä mullasta tämä maa on kaivettu ja pellot kuokittu. Annetaan arvo sille, eikä pilata kaikkea. Paluutahan sellaiseen elämään ei ole, mikä on hyvin valitettavaa. Mutta miksi kiirehditään ja rynnitään eteenpäin ja halutaan kuut taivaalta. Kunnes romahdetaan ja sen jälkeen meillä ei ole mitään. Kapuloita pitäisi lyödä hiukan rattaisiin joka taholla, elämä ei ahneutta varten.
Meille ei ole ollut edes vaihtoehto että tila jäisi tyhjilleen, milloinkaan. Tiedän kyllä hyvin syyn miksi tilat autioituvat; tämä homma vaan ei kannata. Kaikkea pitää olla paljon ja kaiken pitää olla isoa, jos maaseutuyrittämisellä haluaa elää. Tai sitten erikoistua johonkin, taikka vaikka keksiä pyörä uudestaan 🙂 Taidampa lähteä tuonne verstaaseen..